Kotiin vihdoin päästyämme tulivat ensimmäisenä iltana hengityskatkokset, joiden vuoksi päädyimme takaisin lasten teholle tarkkailuun - syyksi epäiltiin meneillään olevaa rs-virusepidemiaa (pojalla ei ollut mitään flunssaoireita), jonka vuoksi samaan pieneen tarkkailuhuoneeseen ahdettiin toinen pieni, jo varmistunut rs-viruspotilas - sekä tämän todella räkätautinen äiti! No, tuomisina saimmekin sitten sen rs-viruksen, jonka sairastimme raskaamman kautta koko perhe, ja siihen päälle vielä A-influenssan (isän kun oli pakko yrittää käydä töissäkin isyysloman loputtua, joten sieltä kai ne pöpöt kantautuivat). Jokin pikkuflunssa kävi vielä sitten antamassa sen päälle loppusilauksen, joten pojan ensimmäisestä puolestatoista kuukaudesta ei ole juuri minkäänlaisia selkeitä mielikuvia. Onneksi kultainen anoppini ryntäsi hätiin, muuten emme olisi varmasti pärjänneetkään.

Kuten arvata saattaa, minkäänlaista säällistä unirytmiä (tahi ruokailurytmiä) ei siinä päässyt juuri kehkeytymään, yöt vietettiin vuorotellen poikaa keinutuolissa keikutellen tai kylpyhuoneessa höyryhengitellen ja syöden aina kun sattui henki tarpeeksi kulkemaan. Siitä eteenpäin n. 4 kk:n ikään asti elämä oli vain sumuisia puolitajuisia pätkiä lyhyiden nokosten lomassa. Kun pääsimme kunnolla kiinteän ruuan makuun, alkoivat yötkin rauhoittua ja saimme opeteltua jonkinlaisen "rytmin". Tosin pojan unentarve on aina ollut hyvin vähäinen mutta uni on sitäkin sikeämpää.

Puolen vuoden iässä alkoi sitten pojan unimaailma vilkastua lisääntyneen liikkumisen ja touhuilun myötä. Alkoi yöllinen itkeskely, naureskelu ja permantovoimisteluharjoitukset. Poika mm. seisoi ja otti askelia unissaan, vaikkei niitä vielä ollut valveilla tehnyt. Sitä jatkuikin sitten aina puolentoista vuoden ikään asti, jolloin alkoi ihanan rauhaisien öiden lyhyt kausi. Pääsimme muuttamaan isompaan asuntoonkin ja poika muutti mielellään äidin ja isän vierestä (omassa pinnasängyssä oli tosin nukuttu tähänkin saakka) ikiomaan huoneeseensa. Kannoimme hänet sinne eräänä päivänä viikon asumisen jälkeen juhlallisesti omassa sängyssään juuri ennen päiväunille ryhtymistä. Päivähoitoon menollakaan (10 kk:n iässä) ei muuten ollut oikeastaan minkäänlaisia vaikutuksia yöelämäämme, ei parantavaa eikä huonontavaa.

Vaihdoimme "oikeaan" sänkyyn kesän aikana, sillä pinnasänky alkoi käydä ahtaaksi. Vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä alkoi poika omaehtoisesti haluta irti vaipoista (olimme toki pottaharjoituksia jo pitäneet aina leikinomaisesti silloin tällöin). Öisin ja ulkoillessa pidämme vielä vaippaa kaiken varalta, joskin se on yleensä aina kuiva ja ehdimme potalle. Tämä tietysti merkitsi sitä, että öistä tuli taas levottomia, koska pissahätä koettaa herättää kesken unien - vaikka juomisen määrääkin on iltaisin vähennetty. Puheen kehityksen myötä on myös unimaailma taas vilkastunut, joten viimeiset pari kuukautta olemme taas viettäneet melkoista yöelämää höpötyksineen ja hihkuntoineen (nämä nykyajan rakennukset kun eivät ole parhaiten äänieristettyjä...). Ja jos joku ikävä uni aikoo käydä liian kamalaksi, ei auta muu kuin mennä tyynnyttelemään, tai muuten itkusta ei tahdo tulla loppua. Tätä saattaa tapahtua vieläkin keskimäärin kolme-viisi kertaa yössä. Yhden tai kahden herätyksen yöt tuntuvatkin melko juhlavilta.

Pienempänä nukutimme pojan syliin keinutuolissa, tai oikeastaan niin pitkään kuin hän siinä suinkin pystyi mukavasti nukahtamaan, ja se auttoi kyllä silloin usein vähän paremman unen alkuun. Vauvana lämmitimme myös hänen sänkynsä lämpötyynyllä ennen hänen sinne laittamistaan - se muuten auttoi omaan sänkyyn sopeutumista flunssaisen vieri- ja sylihoitojakson jälkeen. Lämmitysneuvo on muuten peräisin mummultani. Nykyisin poika nukahtaa päiväunille omaan sänkyynsä ihan itsekseen, sekä hoidossa että kotona. Iltaisin tarvitaan sitten äiti tai isä viereen kunnes uni voittaa. Olemme parhaamme mukaan rauhoittaneet illat, eliminoineet kaikki mahdolliset unensaantia häiritsevät tekijät, laulelemme rauhallisia unilauluja (tosin poika itse kielsi laulamasta erästä unilaulua sen jälkeen kun hän alkoi ymmärtää sanat paremmin - ei se tarkemmin ajateltuna kuulostakaan kovin mukavalta, että joku omituinen nukku-matti hiippailee salaa kaapin taakse ja vie lapset vaivihkaa autollaan pois jonnekin salaperäiseen unimaahan), kirjatkin katselemme aiemmin illalla ettei niistä jäisi mitään liian jännittävää mielen päälle kummittelemaan.

Unikoulujahan meille on ehdoteltu joka taholta, mutta meidän ongelmanamme kun ei ole ollut yöllinen heräily, vaan eloisat ja äänekkäät unet joiden taustalla on valtavan voimakas mielikuvitus, joka päivisinkin näyttää vievän poikaa melkoisiin seikkailuihin. Itseasiassa hänet on joskus pakko jopa ravistella hereille, jotta hän pääsisi painajaisunestaan irti ja rauhoittuisi taas nukkumaan uudelleen. Suvusta löytyy unissakävelijöitäkin, joten odotamme mielenkiinnolla, milloin tämä vaihe alkaa taas - nykyisestä sängystä kun pääsee ihan omin avuin liikenteeseen. Meidän sänkyymme hän on muuten hiippaillut yöllä ehkä pari kertaa, joten sekään ei ole ollut ongelmana.

Olemme sopeutuneet ajatukseen, että meillä nyt vain sattuu olemaan hyvin vilkas ja eloisa poika (myös öisin), joka viihtyy kuitenkin hoitopaikassan hyvin ja puuhailee ja leikkii normaaleja parivuotiaan leikkejä, ja oppii koko ajan uusia asioita ja taitoja, jotka taas heijastuvat sitten uniinkin. Ja on kuitenkin lohdullista tietää, että tässä ei ole taustalla mitään isompaa ongelmaa (tutkittu on). Ehkä yöelämä rauhoittuu meillä viimeistään silloin pariksi viikoksi kun poika lähtee rippikoululeirille...

Toivottavasti tästä on iloa jollekin kohtalotoveriperheelle - emme ole sellaisista itse tosin vielä kuulleet.

Jaana

Takaisin